Historiaa

Tässä välähdyksiä Kellariteatterin värikkäästä menneisyydestä. Jos haluat tietää lisää, niin hanki omaksesi Kellariteatterin 50-vuotisjuhlavuoden kunniaksi julkaistu teos "Puheenvuoroja Klitsusta". Lisätietoja löydät nettisivuiltamme kohdasta
Kellariteatteri 50v.

Nuoret pois kaduilta

Vuonna 1956 Helsingin kaupungin nuorisotyölautakunta hankki Liisankatu 27:stä kolme kellarihuonetta nuorten kerhotiloiksi. Huoneiden väliset paksut kiviseinät murrettiin ja tiloja erottamaan jätettiin ainoastaan salaperäistä tunnelmaa luovat holvikaaret. Erikoisten tilojen huomattiin soveltuvan pienen intiimin teatterin perustamiseen. Yhdestä kellarihuoneesta kunnostettiinkin nouseva 70-paikkainen katsomo ja kahdesta muusta minikokoinen näyttämö. Alunperin halkovarastona toiminut kellaritila nimettiin Helsingin Nuorisoteatteriksi, vaikkakin nimeksi vakiintui pian Kellariteatteri eli Klitsu.

Teatterin toiminta-ajatuksena oli saada nuoret pois kaduilta. Johtajaksi palkattiin Aino Lehtimäki, joka vastasi niin koulutuksesta, harjoituksista kuin produktioiden ohjauksestakin. Kellariteatterin ensimmäisiin jäseniin kuuluivat mm. Esko Salminen, Antti Litja, Katriina Rinne, Sinikka Hannula, Ritva Vepsä, Liana Kaarina ja Orma Aunio. Ensimmäinen näytelmä, Onnen Päivät, valmistui keväällä 1957. Teatterin maine levisi ja entistä enemmän innokkaita tungeksi seuraavan syksyn pääsykokeisiin. Puolet hakijoista jouduttiin kuitenkin karsimaan, sillä teatterin resurssit olivat rajalliset.

Samana syksynä sai ensi-iltansa Ruma Elsa, josta tuli oitis varsinainen arvostelumenestys. Lehdistö ja sen myötä helsinkiläinen teatteriyleisö löysivät Kellariteatterin. Seuraavaksi kevääksi valmistui riehakas komedia Charleyn täti, jonka nimiroolin näytteli Esko Salminen. Näytelmiä ei tyydytty esittämään ainoastaan Klitsun kaariholvien alla, vaan niitä kaupattiin myös eri oppilaitoksiin ja tilaisuuksiin. Lisää julkisuutta toi myös kolmen ensimmäisen näytelmän televisiointi. Suorat lähetykset Albertinkadun vinttistudiolta juonsi Lenita Airisto.

Teatterikoulun ohjauksessa

Toiminta jatkui monipuolisena Aino Lehtimäen johdolla, 60-luvun alussa johtajaksi vaihtui Tuulikki Alkunen-Malmivuo. Hän jatkoi Lehtimäen työtä kouluttamalla ja ohjaamalla klitsulaisia muutaman vuoden ajan. Näytäntökaudella 1962-1963 teatterin ohjaaksi palkattiin silloinen teatterikoululainen Ossi Räikkä ja samalla kaudella valmistuikin peräti kolme ensi-iltaa: Lasinen eläintarha, Conny sekä Arseniikkia ja vanhoja pitsejä. Teatterin jäsenmäärä oli kuitenkin kasvanut tuntuvasti eikä kolmellakaan esityksellä saatu kaikkia jäseniä työllistetyksi. Kellarissa vietettiin intensiivisesti viisi iltaa viikossa: kolme harjoitus- ja kaksi esitysiltaa. Koulutus keskittyi lähinnä puhetekniikkaan ja liikuntaan.

Seuraava ohjaaja oli niin ikään teatterikoulun ohjaajaoppilas, Veli-Matti Saikkonen. Hän toimi Kellariteatterissa 1963-65. Tänä aikana valmistettiin mm. näytelmät Ovien ulkopuolella ja Playboy - Läntisrannan kisapoika sekä teatterin jäsenen Jussi Bymanin ohjaus Puumaalaus. Koulutus järjestettiin poikkeuksellisesti seminaarimuodossa, jolloin varsinaisia näyttämöharjoituksia ei ollut. Opetusjakso kesti kaksi kuukautta ja tutkimuksen kohteena oli eeppinen teatteri. Ulkopuoliset luennoitsijat tutustuttivat teatterin jäseniä tähän teatterimuotoon lähinnä brechtiläisessä hengessä. Harjoitusmateriaalina käytettiin Büchnerin näytelmää Woyzeck.

Saikkosen apulaisohjaajana toimi Eeva Salminen, joka jatkoi päätoimisena ohjaajana Saikkosen jälkeen vuoteen 1967. Hänen ohjauksessaan valmistuivat mm. Henrik & Pernilla sekä Hiiriä ja ihmisiä. Salmisen ohjaustyön assistenttina ja myös itse ohjaajana toimi Olli Tuominen - molemmat teatterikoululaisia. Koulutus heidän johdollaan keskittyi improvisaatioon ja ilmaisutekniikan kehittämiseen naamioiden avulla.

Lemmenvekselistä yhdistykseksi

Näytäntökaudella 1966-67 oli Klitsun kaariholvien alla tehty teatteria jo kymmenen vuotta. Juhlavuoden kunniaksi valmistuivat Tuomisen Luutnantin kuolema sekä Salmisen Kettu ja viinirypäleet. Kellariteatteri oli näillä näytelmillään uskaltautunut ensi kertaa satiiriselle ja yhteiskuntakriittiselle linjalle. Syksyllä perustettiin Munkkivuoreen sivuosasto, sillä kaikille ei riittänyt harjoitustilaa Liisankadulta. Kymmenhenkinen ryhmä harjoitteli Terho Wikmanin johdolla lähinnä pienoisnäytelmiä. Kaksivuotisen toimintakautensa aikana Munkkivuoressa valmistuivat näytelmät Lemmenvekseli sekä Iltasatu. Näytäntökauden 1967-1968 ohjaajana toimi Tapio Parkkinen. Syksyllä valmistui Lorcan balladinäytelmä Yerma ja keväällä farssit Ruumis myytävänä sekä Parkkisen itsensä kirjoittama Isoisän aamu.

Neuvottelukokous vuonna 1968 päätti valita teatterin taiteelliseksi johtajaksi kollektiivin, johon kuuluivat teatterin jäsenet Jorma Kuisma, Heli-Riitta Kuhanen ja Inkeri Vauhkonen. Pääjärjestäjäksi valittiin Terho Wikman. Tämän kollektiivisen elimen tarkoituksena oli valita näytelmät sekä vierailevat ohjaajat. Taiteellinen johto ohjasi myös itse ja antoi peruskoulutusta uusille jäsenille. Seuraavaksi ohjaaksi palkattiin Markku Kontro. Julkisia esityksiä ei valmistettu, vaan keskityttiin sen sijaan koulutustoimintaan; näyttämötyön ilmaisumahdollisuuksia tutkittiin pienten näytelmäkatkelmien avulla. Todettiin kuitenkin että tämän tyyppinen toiminta antaa teatterista liian passiivisen kuvan ulospäin, joten seuraavan näytäntökauden aikana päätettiin panostaa enemmän ohjelmistoon. Kuluneen kevään aikana taiteellinen johto palautettiin yhden ihmisen käsiin.

Syksyllä 1969 ohjaajaksi tuli teatterissa jo aiemmin toiminut Ferid Salavat. Hänen ohjaustöitään olivat Misson mun iso pörrönen nalle? sekä Naiset. Hänen työtään jatkoi vuotta myöhemmin Heikki Leppänen, joka valmisti kasvatuskabareen Ipanat ihmisiksi sekä Helsingin juhlaviikoille näytelmän Sopu. Helsingin Nuorisotyötoimikunnan Nuorisoteatteri ry. oli rekisteröity yhdistykseksi vuonna 1968. Vuoden 1972 sääntömuutoksen yhteydessä teatterin nimi muutettiin virallisesti Helsingin Kellariteatteriksi. Rekisteröinti mahdollisti myös Nuorisotyölautakunnan yliotteen purkamisen päätösten keskittyessä tasapuolisesti nuorisotoimelle ja kellariteatterilaisille.

Uusi kukoistuskausi

Timo Kallinen pestattiin keväällä 1972 ohjaajaksi nostamaan pystyyn passiivista, "kulttuuriradikalismin kukoistuskauteen" nuukahtanutta teatteria. Loppukeväällä sai ensi-iltansa Kalifornialainen balladi, jonka tähtikaartiin lukeutuivat Matti Pellonpää ja Jukka-Pekka Palo. Menestyksekkäästä näytelmästä huolimatta teatteri jatkoi hiljaiseloaan ja jäsenten vaihtuvuus oli suuri. Pekka Lepikkö opetti improvisaatiota ja liikuntaa, mutta ohjaajista oli huutava pula. Tilanteen pelastivat jo teatterikouluun siirtyneet Janne Kuusi, Matti Pellonpää ja Kari Väänänen ohjauksellaan Klondyken kuningas. Näytelmä oli menestys ja kesällä 1974 Kellariteatterin esitys palkittiin Seinäjoen harrastajateatteripäivillä.

Klondyken kuninkaasta lähtien Kellariteatteri siirtyi produktiokohtaisiin ohjaajiin. Tätä linjaa lähdettiin toteuttamaan lähinnä teatterikoululaisten avulla. Syksyn 1974 produktioon Sven Tuuva palkattiin ohjaajaksi Arto af Hällström. Nuoret harrastajat tekivät innostuneesti työtä. Motivoitu, tietoinen työnteko mahdollisti onnistuneet näytelmät ja toi Klitsulle uuden yleisön. Koska teatteritarjonta lapsille oli pääkaupunkiseudulla vähäistä, päätti Kellariteatteri valmistaa seuraavaksi satunäytelmän. Teatterin jäsen Annikki Alku ohjasi Saint-Exupéryn Pikku Prinssin. Pienoisnäytelmien valmistamista lapsille ja nuorille jatkettiin Pentti Paavolaisen ohjaamalla lastennäytelmällä Vallaton kuningas sekä Alkun ohjaamalla nuorisonäytelmällä Puhutaan meistä. Kyseisiä näytelmiä myytiin myös kouluihin.

Syksyllä 1975 Matti Pellonpää ja Kalle Pursiainen ohjasivat Stokin Jumalaisen näytelmän. Teksti oli satiiri Raamatun luomiskertomuksesta taustallaan analyysi historiankulun väistämättömistä lainalaisuuksista. Kevään varsinainen päänäytelmä oli Timo Virkin ohjaama Pikkuporvareita. Näytelmä menestyi niin hyvin, että esityksiä jatkettiin vielä seuraavana syksynä. Vuonna 1975 tehtiin myös sääntömuutos, jonka ansiosta teatterin johtokunta muodostettiin vastaisuudessa ainoastaan kellariteatterilaisista.

Näytäntökaudella 1976-77 vietettiin Klitsun 20-vuotisjuhlia. Kahden Alkun ohjaaman pienoisnäytelmän lisäksi Olli Tola kirjoitti ja ohjasi näytelmän Neuvokkaat palvelijat. Koulutuksessa keskityttiin yhä enemmän yhteen teatterintekemisen osa-alueeseen kerrallaan, aiheiden vaihdellessa improvisaatiosta puhetekniikkaan ja musiikkiin. Jäsenille järjestettiin myös luentoja teatterihistoriasta, kuva-analyysista ja lukutavasta.

 

Kesäteatteria ja tehdastyötä

Kevät 1977 koitti Tuula Hellstedin ohjaaman Farhad - kivenhakkaajan merkeissä. Hellsted ohjasi saman vuoden kesällä myös Klitsun ensimmäisen kesäteatteriesityksen, järvenpääläisen Pito-Kartanon vintille valmistetun Anteeksiantamatonta huolimattomuutta -näytelmän. Kesä 1977 oli muutenkin aktiivista aikaa, Järvenpään lisäksi produktion vieraili Seinäjoen harrastajateatteripäivillä ja Tampereen Teatterikesässä. Farhadin esitykset jatkuivat vielä seuraavanakin keväänä, jolloin ohjelmistoon tuli myös Hannele Kurkelan lastennäytelmä Vähemmän Siivo Iivo. Kesäksi valmistettiin Federico Garcia Lorcan iloittelu Don Cristobal, joka osallistui myös Ruotsissa järjestetyille harrastajateatterifestivaaleille.

Vuosi 1979 käynnistyi Kristiina Repon ohjaustyöllä Pumpulitehtaan Ulla, joka kertoi maalaistytön sopeutumisvaikeuksista tehdasympäristöön. Sama tematiikka, työn yliote yksilöstä, heijastui myös Kurkelan ohjaamassa Tarina miehestä joka muuttui koiraksi -näytelmässä. Vuosikymmen päätettiin kunniakkaasti Wedekindin nuorisoklassikolla Kevään herääminen, jonka ohjaajaksi saatiin Vaasan kaupunginteatterin silloinen johtaja Taisto-Bertil Orsmaa. Nimekkään ammattilaisen ja innokkaiden harrastajien onnistunut yhteistyö toi Klitsulle kasapäin myönteistä julkisuutta.
 

Tahtipuikkoja tiiliholvissa

Vuosikymmenen vaihde oli laulun ja musiikin kulta-aikaa. 50-luvun hengessä svengaava Viihdeorkesteri Tempo sekä elokuvaglamouria tihkuva Revyy valloittivat yleisöä myös keikkailemalla Klitsun ulkopuolella. Kellariteatteri aloitti 80-luvun muutenkin tuotteliaana; näytelmiä syntyi tasaiseen tahtiin tekstien ollessa paljolti klassikkokirjailijoiden käsialaa. Vuonna 1980 valmistettiin mm. Jean Genet´n Piiat, jonka ohjaaja Hannele Kurkela jatkoi tuotteliaana Kellariteatterissa läpi vuosikymmenen.

Kellarin suojissa valmistui lisää klassikkoja myös lähivuosina. Ohjelmistossa olivat mm. Anton Tsehovin Elämäni sekä Igor Stravinskyn säveltämä ja C.F. Ramuz´n kirjoittama pienoisooppera Sotilaan tarina. Kunnianhimoisen esityksen ohjasi 1984 Pieta Koskenniemi, ja Stravinskyn partituureja tulkittiin ammattimuusikoiden voimin. Samana vuonna aloitettiin Klitsussa remontti, jonka yhteydessä poistettiin 50-luvulta lähtöisin olevat seinärappaukset ja paljastettiin näin alkuperäiset, jylhän kauniit tiiliseinät.

Vuosikymmenen puolivälissä koulutusta järjestettiin edellisvuosien tapaan pienimuotoisina kursseina, joiden aiheita olivat mm. liikunta, improvisointi ja puheilmaisu. Vuoden aikana valmistettiin mittava, vuosisadan alkua kuvaava näytelmä Kellarikerroksessa, sekä pienoisnäytelmistä koostuva trilogia Kevään pyhitys.

Vuoden 1986 keväällä nähtiin Mari-Anne Kapulaisen ohjaama Taivaankurjat sekä muutamia vierailuja. Syksyksi valmistuivat mm. Lorcan pistokkaat Tyttö, merimies ja lukiolainen sekä Buster Keaton pyöräilee. Alati vaivaavaa tilanpuutetta helpotettiin siirtämällä harjoituksia Lauttasaaren nuorisotaloon.

Yksilöistä tulevaisuuden tekijöitä

Seuraavan vuoden ohjelmisto avattiin Hannele Kurkelan ohjaustyöllä Avomerellä, näytelmä ahtaalle ajetun yksilön selviytymisestä. Samaa teemaa sivusi myös Pekka Halosen loppuvuodesta ohjaama Keltainen Lohikäärme. Vuoden 1987 klassikkotarjonnasta vastasi Shakespearen Kesäyön unelma, jonka ohjaaja Irina Krohn oli sovittanut rohkeasti nykyaikaan Salaman Juhannustansseja mukaillen. Lähinnä uusista klitsulaisista koostuneessa esiintyjäjoukossa loistivat mm. Outi Alanen ja Annaleena Sipilä. Näytelmä osallistui samana vuonna Nuorison taidetapahtumaan ja Seinäjoen harrastajateatterikesään. Esitys palkittiin molemmissa katselmuksissa. Vuoden 1987 korkeatasoiseen ja runsaaseen ohjelmistoon kuului myös Hectorin ja Marja Laurin käsialaa oleva musiikkinäytelmä Kadonneet lapset.

Arto Haaralan helmikuussa 1988 ohjaamaa runonäytelmää Eros ja Psykhe esitettiin Klitsun lisäksi myös Seinäjoen kaupunginteatterissa. Janne Tapperin samoihin aikoihin ohjaaman Pelasta maailma -Wotan! -näytelmän nimiroolin esitti ansiokkaasti Juha Veijonen. Wotan esitettiin samana vuonna Ylioppilasteatteriliiton teatteripäivillä, jonka ohjelmistoon kuului myös seitsemän tunnin mittainen kavalkadi, Kafkaa kaltevalla pinnalla. Kolmestatoista erilaisesta Kafkan Maalaislääkäri-novellin sovituksesta kaksi oli valmistettu Kellariteatterissa. Vuonna 1988 valmistui TEAKin dramaturgiopiskelijan Irina Krohnin ohjaus Ankkalinna, joka oli musiikkia, elokuvaa ja tuttuja Disney-hahmoja hyödyntävä näytelmä. Vuoden 1989 aikana tehtiin neljä näytelmää, mm. Mia Ruokosen Hullujenhuone ja Jouko-Thomas Kleinen Kiirastuli.

Runsaat vuodet

1990-luku alkoi sangen tuotteliaana; ensimmäisen vuoden aikana valmistui jopa kahdeksan ensi-iltaa. Vuosikymmenen ensimmäisiä esityksiä olivat Katja Krohnin Kaunotar kiipelissä sekä Misa Palanderin Sirkus, jonka livemusiikista vastasi myöhemminkin muusikkona uraa luonut Kalle Ahola. Aktiivinen toiminta jatkui myös seuraavana vuonna, jolloin nähtiin mm. Molièren Sievistelevät hupsut. Ohjauksesta vastasi Leena Hietanen ja tasokkaaseen näyttelijäkaartiin lukeutuivat Tommi Korpela ja Sami Lanki. Samana vuonna katsojia hemmoteltiin myös mm. Kaisu Kurjen esikoisnäytelmällä Mozartistit.

Vuonna 1992 ohjelmistossa nähtiin 12 näytelmää, kuten Sami Lankin Oivan aikein sekä Ilari Nummen Toinen matka. Suurin osa valmistuneista esityksistä oli tekijöidensä itse kirjoittamia, mikä on ollut Kellariteatterissa varsin yleistä aina 1980-luvun viimeisistä vuosista lähtien. Tuotteliaan vuoden aikana valmistui myös elokuva, Heimola-Filmin tuottama Kauhun millimetrit. Ohjaaja Ilari Nummen lisäksi valtaosa näyttelijöistä ja teknisestä työryhmästä oli klitsulaisia. Elokuvaa esitettiin Bio Illusionissa vuonna 1992. 90-luvun aikana Klitsun riveistä syntyi myös monta itsenäistä teatteria: Aurinkoteatteri, Teatteririntama, Uusi teatteri sekä Riskiryhmä.

Vuoden 1993 aikana nähtiin mm. Rostislav Aallon Hetero-ohjaajan homonäytelmä sekä Minna Kivelän Lohikäärmeen hetki. Vuoden mittavin koitos oli kuitenkin E. Brontën Humiseva harju. Misa Palanderin ohjaama kolmetuntinen klassikko työllisti peräti 17 näyttelijää, joiden ilmaisua työsti aiemmin Klitsussa aktiivisesti toiminut Jani Volanen.

Seuraavana vuonna ohjelmistossa huomioitiin jälleen nuorempaa teatteriyleisöä. Lasten musiikkinäytelmän Ääk! ohjasi Eira Hovi ja musiikista vastasi orkesteri Capacala. Varttuneempaa yleisöä hauskuutti puolestaan Nestori Välitalon Lauennut enkeli. Esitysten ohella klitsulaiset harjoituttivat näyttelijäntyötään mitä erilaisimmissa koulutusproduktioissa, joita vetämässä olivat Katja Krohn, Petteri Asikainen ja Kari Kinnaslampi. Suuri osa kellariteatterilaisista osallistui syksyllä Q-teatterin Antti Raivion luotsaamalle, runsaasti mielikuvaharjoitteita sisältäneelle kurssille.

Sata grammaa videonauhaa

Vuonna 1995 sai paljon julkisuutta ja katsojia toinen osa Heidi Räsäsen audiovisuaalisesta trilogiasta. Neiti Hetkinen hyödynsi onnistuneesti äänikoosteita, kaitafilmiä ja videomateriaalia yhdistettynä perinteiseen näyttämöilmaisuun. Vuoden 1995 arvostelumenestyksiin lukeutui myös Mikko Kannisen Luokan vihollinen, joka valittiinkin edustamaan Kellariteatteria Oulun ylioppilasteatterifestivaaleille. Syksyn avausproduktio uusille jäsenille oli Jouko-Thomas Kleinen ohjaama Teatteritori - ostaisitko 100 g komediaa?. 1990-luvun puolivälin jälkeen toiminta keskittyi ensisijaisesti produktioihin, mutta kurssitustakin järjestettiin mm. näyttämöilmaisusta, improvisaatiosta ja käsikirjoittamisesta.

40-vuotiaan Klitsun juhlavuonna, 1996, nähtiin mm. Juha Mustanojan ohjaama Tarinoita eläintarhasta sekä Mia Ruokosen Eri hetero-ohjaajan homonäytelmä. Syksyn koulutusproduktio oli Räsäsen ohjaama Rakkautta on..., joka esitettiin kaksoismiehityksen voimin. Vuonna 1997 ei poikkeuksellisesti järjestetty lainkaan pääsykokeita, sillä edellisvuosina valitut jäsenet toimivat edelleen erittäin aktiivisesti. Vuoden aikana valmistuivat mm. vierailevan ohjaajan Armas K. Baltzarin Notre Damen kellonsoittaja, Minna Mirhan Hukkuneet sekä Petra Päivärinteen ohjaus Maria Jotunin näytelmästä Neekeri tulee. Syksyllä nähtiin Suomen kantaesitys Paula Vogelin näytelmästä The Baltimore Waltz, Auroran Valssin oli suomentanut näytelmän ohjaaja Johanna Freundlich.

Vuosi 1998 käynnistyi näytelmällä Päivää nimeni on pelko, jota esitettiin paitsi Klitsussa, myös viikon mittaisella kiertueella ylioppilasteattereissa ympäri Suomen. Teatterin omalla näyttämöllä nähtiin mm. Minna Mirhan Väen ja vallan metsä. Keväällä Kellariteatteri isännöi onnistuneesti valtakunnallisia ylioppilasteatterifestivaaleja, katselmuksessa nähtiin näytelmiä kaikkiaan kahdestatoista harrastajateatterista. Kesäksi valmistui Johanna Freundlichin kirjoittama ja Ilppo Lukkarisen säveltämä musiikkinäytelmä Sano Näetkö Sataa saavutti 42-vuotiaan teatterin katsojaennätyksen. Runsaasti myönteistä julkisuutta saaneen näytelmän musiikit taltioitiin myös soundtrackiksi. Freundlich ohjasi myös syksyllä uusien klitsulaisten koulutusproduktiona kollaasinäytelmän Maailmankirjat sekaisin.

Vuosituhannen viimeisenä näytäntökautena valmistui kaiken kaikkiaan 11 esitystä. Uuden laulun illat esittelivät yleisölle nuoria musiikintekijöitä, Laura Hyppösen Kierre 90-luvun klubikulttuuria. Klitsulaisten omia tekstejä hyödynsivät Hanna Hirvosen Kasvukipuja, Eeva Rantinojan Huone 69 sekä Salla Taskisen Päästä meidät pihasta. Pelkästään kesän 2000 aikana nähtiin neljä ensi-iltaa, mm. Silja Heikkilän ohjaus Lähtö. Ravintolayleisöä viihdytti imrovisaatioryhmä Islannin Geishat. Vuosituhat päätettiin näyttävästi Heidi Räsäsen ohjaustyöllä Loistavat tähdet, joka marssitti lavalle ennätykselliset 25 uutta teatterin jäsentä.

Koonnut Veera Koskivaara ja Mikko Mäkinen